American Federation of Labor

Yhdysvallat 1886

Synopsis

Yhdysvaltojen ammattiliitot pysyivät suhteellisen heikkoina koko 1800-luvun ajan. Vain noin 2 prosenttia koko työvoimasta ja alle 10 prosenttia kaikista teollisuustyöläisistä oli ammattiliittojen jäseniä. Työväenliikkeen johtajat ymmärsivät, että tarvittiin kansallinen ammattiyhdistys, mutta sen perustamispyrkimyksiä leimasivat vaikeudet. Kansallinen ammattiyhdistys (National Trades’ Union), Kansallinen työväenliitto (National Labor Union), Työn ritarijärjestö (Order of the Knights of Labor), Sikarintekijöiden kansainvälinen liitto (Cigar Makers’ International Union) sekä Yhdysvaltojen ja Kanadan järjestäytyneiden ammatti- ja työväenyhdistysten liitto (Federation of Organized Trades and Labor Unions of the United States and Canada) olivat kaikki varhaisia ammattiyhdistyksiä, jotka myötävaikuttivat amerikkalaisen työväenliiton (American Federation of Labor) perustamiseen. Menestyksekkään kansallisen ammattiyhdistyksen muodostamiseksi työskentelevien joukossa oli eturivissä Samuel Gompers, mies, joka jatkoi sinnikkäästi toimintaa, joka lopulta johti AFL:n perustamiseen vuonna 1886.

Timeline

1866: Winchesterin toistokivääri esitellään.
1871: Chicagon tulipalo aiheuttaa 250 kuolonuhria ja 196 miljoonan dollarin vahingot.
1876: Siouxit tappavat kenraali George Armstrong Custerin ja 264 sotilasta Little Big Horn -joella.
1878: Thomas Edison kehittää keinon tuottaa ja välittää halvalla sähkövirtaa, jonka hän onnistuu jakamaan niin, että se soveltuu kotitalouskäyttöön. Kaasuyhtiöiden osakkeiden arvo romahtaa, kun uutinen hänen läpimurrostaan saavuttaa Wall Streetin.
1882: Englannin vallan vastainen agitaatio leviää kaikkialla Irlannissa, ja se huipentuu Irlannin pääsihteerin lordi Frederick Cavendishin ja pysyvän alivaltiosihteerin Thomas Burken murhaan Dublinin Phoenix Parkissa. Kansallismielisen liikkeen johtajaksi nousee Charles Stewart Parnell, mutta salamurhien ja terrorismin käyttö – jonka Parnell itse on kieltänyt – tekee selväksi, ettei hän hallitse kaikkia kansallismielisiä ryhmiä.
1884: Chicagon Home Life Insurance Buildingista, jonka on suunnitellut William LeBaron Jenney, tulee maailman ensimmäinen pilvenpiirtäjä.
1886: Pommi-isku Haymarket-aukiolla Chicagossa tappaa seitsemän poliisia ja haavoittaa lukuisia muita. Kahdeksan anarkistia joutuu syytteeseen ja oikeuteen; kolme vangitaan, yksi tekee itsemurhan ja neljä hirtetään.
1886: Vapaudenpatsas vihitään käyttöön.
1886: Apassipäällikkö Geronimo antautuu Yhdysvaltain joukoille.
1888: Vuoden 1888 lumimyrsky tappaa Yhdysvalloissa satoja ihmisiä ja aiheuttaa yli 25 miljoonan dollarin omaisuusvahingot.
1892: Katkerat lakot Australiassa johtavat satamien ja kaivosten sulkemiseen.
1896: Yhdysvaltain korkein oikeus antaa päätöksensä Plessy v. Ferguson, jossa vahvistetaan ”erillään mutta tasa-arvoisesti” -oppi, jolla perustellaan segregaatiota Yhdysvaltojen eteläosissa seuraavan puolen vuosisadan ajan.

Tapahtuma ja sen konteksti

AFL:n edelläkävijät

Monien aikaisempien, lyhytikäisten valtakunnallisten järjestöjen ponnistelut mahdollistivat Amerikan työväenyhdistyksen (AFL) perustamisen. Useat tämän järjestön edeltäjät tasoittivat tietä sen perustamiselle.

17. toukokuuta 1834 New Yorkissa ilmestyvässä Workingmen’s Advocate -lehdessä painettiin artikkeli, jossa kerrottiin ammattiyhdistysten kansallisen liiton eduista maan jokaisen työläisen oikeuksien ylläpitämisessä ja edistämisessä. Kansallinen ammattiyhdistys syntyi elokuussa 1834, kun New Yorkin yleinen ammattiyhdistys (General Trades’ Union of New York) kutsui koolle kokouksen. Paikalla olivat New Yorkin, New Yorkin Poughkeepsien, New Jerseyn, Newarkin, New Jerseyn, Bostonin ja Philadelphian paikallisyhdistysten edustajat. National Trades’ Unionilla ei koskaan ollut muuta kuin neuvoa-antava asema, mutta sen ajatukset auttoivat kuitenkin määrittelemään kansallisen ammattiliiton tarpeen Yhdysvalloissa. Vuoden 1837 talouspaniikki lopetti National Trades’ Unionin, eikä valtakunnallisen ammattiyhdistyksen järjestämistä yritetty enää pätevästi ennen kuin vasta lähellä sisällissodan loppua.

Sisällissodan aika vauhditti vahvasti unionismia. Sodan loppuun mennessä useimmissa suurissa kaupungeissa oli keskitetty työväenjärjestö, joka edusti järjestäytyneitä käsityöläisammattikuntia, kuten muotinvalajia, kivenhakkaajia, hattujen viimeistelijöitä, koneistajia, seppiä, kaivostyöläisiä, veturinkuljettajia, sikarintekijöitä, laivojen kirvesmiehiä, tiilimiehiä, kipsimiehiä, kirvesmiehiäja kirvesmiehiä, maalareita ja monia muita. Ammattiyhdistysten jäsenmääräksi arvioitiin tuolloin noin 300 000.

Vahvan työväenliikkeen kehittyessä kahdeksan ammattiyhdistyksen edustajat tapasivat vuonna 1864 Louisvillessä Kentuckyssa tarkoituksenaan muodostaa Pohjois-Amerikan kansainvälinen teollisuuskokous. He hyväksyivät perussäännön ja loivat yleislakkorahaston, mutta eivät saaneet tarpeeksi kannatusta järjestön viralliseen perustamiseen. Kaksi vuotta myöhemmin, elokuussa 1866 Baltimoressa, Marylandissa, perustettiin Kansallinen työväenyhdistys (joka itse asiassa kehittyi Kansainvälisestä teollisuuskokouksesta) 77:n paikallisyhdistyksiä, kaupunkiliittoja, kahdeksantuntiliittoja (kahdeksantuntista työpäivää edistäviä järjestöjä) ja kansallisia ammattiyhdistyksiä edustaneen valtuuskunnan suostumuksella.

Valtuutetut valitsivat liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi J. C. C. Whaleyn Washingtonista. Kansallisen työväenyhdistyksen asialistalla oli edistää välimiesmenettelyä (lakkojen sijaan), oppisopimuskoulutuksen sääntelyä, kahdeksan tunnin työpäivää, kansallista työvoimatilastotoimistoa, liittovaltion työministeriötä ja vankiloiden sopimustyöstä luopumista. Liitto piti vuosina 1866-1872 vuotuisia kongresseja, joihin osallistui suurin osa olemassa olevista työväenjärjestöistä. Vaikka liitto oli olemassa vain lyhyen aikaa, se auttoi vakiinnuttamaan käsityksen työläisestä elinkelpoisena taloudellisena ryhmänä, jolla oli kansallisia etuja. Työhistorioitsijat ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että Kansallinen työväenliitto oli ensimmäinen ”pysyvä” kansallinen ammattiyhdistys, jolla oli merkittävä vaikutus kansalliseen työelämään. Useimmat historioitsijat päättelevät myös, että sen epäonnistuminen johtui sellaisista tekijöistä kuin sen epäjohdonmukaiset organisatoriset piirteet, sen keskittyminen politiikkaan ja sen riittämätön käsitys työväenliikkeen tavoitteista.

Työläisten ritarit

Vuosien 1873 ja 1880 välisenä aikana kolme erilaista järjestöä – yksi, joka koostui pelkästään ammattitaitoisista työläisistä, toinen, joka painotti Kansallisen työväenliiton sosiaalisia uudistuksia, ja kolmas, joka koostui sosialistisiin pyrkimyksiin pyrkineistä maahanmuuttajatyöläisistä, – estivät minkään valtakunnallisen työväenyhdistyksen syntymisen. Joulukuussa 1877 perustettiin kuitenkin sosialistinen työväenpuolue vastauksena vuoden 1877 rautatielakkoihin ja koko maassa levinneeseen kiinnostukseen työväenpolitiikkaa kohtaan. Tätä liittoa seurasi 1. tammikuuta 1878 työväen ritarikunnan (Order of the Knights of Labor, KOL) perustaminen Readingissä, Pennsylvaniassa. Paikalla olleet 33 valtuutettua hyväksyivät perussäännön, jonka mukaan yleiskokous oli KOL:n auktoriteetti. KOL:sta tuli aidosti kansallinen järjestö, toisin kuin edeltäjistään, sillä sen jäsenet liittyivät siihen yksilöllisesti eivätkä liittyneiden ammattiliittojen kautta.

KOL järjestäytyi piirikokousten (KOL:n) ja itsenäisten paikalliskokousten ympärille. Se ilmaisi aikovansa palvella kaikkia työntekijöitä, sekä ammattitaitoisia että ammattitaidottomia, ja olla erilainen kuin käsityöläis- ja ammattiliitot. KOL tunnusti työntekijöiden merkityksen kehittyvässä teollisuusjärjestelmässä ja katsoi, että laajapohjaisella työväen (teollisuus)liitolla oli paremmat edellytykset kuin pienellä ammatti (käsityö)liitolla. KOL korosti työväen solidaarisuutta ja edisti ajatusta keskitetystä yhdistyksestä, joka edustaisi kaikkien toimialojen ja ammattien työntekijöitä. Sen peruskirja antoi valtuudet valita toimihenkilöitä, päättää poliittisista asioista, säätää, muuttaa tai kumota lakeja ja asetuksia, antaa peruskirjoja, ratkaista riita-asioita ja verottaa jäseniä. Vaikka KOL kesti vain vuodet 1878-1886, noina vuosina luotua organisaatiorakennetta ja -politiikkaa pidetään perustana, josta lopulta muodostui American Federation of Labor. Historioitsija Norman J. Ware huomautti, että KOL ”yritti opettaa amerikkalaiselle palkansaajalle, että hän oli ensin palkansaaja ja sen jälkeen muurari, kirvesmies, kaivostyöläinen, suutari, että hän oli ensin palkansaaja ja sen jälkeen katolilainen, protestantti, juutalainen, valkoihoinen, tummaihoinen, demokraatti, republikaani.”

Gompers ja sikarintekijät

1870-luvun lopulla Samuel Gompers – joka myöhemmin auttaisi perustamaan AFL:n – avusti pientä käsityöläisliittoa New Yorkissa. Vuonna 1875 Gompers johti New Yorkin paikallisyhdistystä 144, joka oli Sikarintekijöiden liiton (merkittävä ammattitaitoisten työntekijöiden ammattiliitto) suurin jäsenjärjestö. Yhdessä sikarintekijöiden liiton puheenjohtajan Adolph Strasserin ja Ferdinand Laurrellin kanssa Gompers johti liikettä, joka lopulta järjesti kansallisen sikarintekijöiden kokouksen vuonna 1879. Tuolloin he perustivat uudelleen sikarintekijöiden kansainvälisen liiton, joka oli heikentynyt vuoden 1873 talouspaniikin aikana. He ottivat uuteen järjestöönsä käyttöön suositun brittiläisen ammattiyhdistysjärjestelmän, ja Gompersin kehotuksesta he myös ottivat käyttöön järkeviä ja tehokkaita liiketoimintatapoja. Kansainvälisen johtajilla oli täysi valta paikallisyhdistyksiin nähden. Jäsenmäärän kasvu auttoi luomaan suuren rahavarantorahaston, jäsenille tarkoitetun sairaus- ja kuolemantapauskorvausjärjestelmän sekä suunnitelman rahan lainaamiseksi työtä etsiville jäsenille. Myöhemmin monet muut kansalliset ja kansainväliset ammattiliitot mallinsivat järjestöjään tämän rakenteen mukaan. Nämä käytännölliset menetelmät sopivat hyvin niiden taisteluun korkeampien palkkojen ja lyhyempien työpäivien puolesta.

Tänä aikana kasvu lisääntyi muissa käsityöläisliitoissa, jotka olivat selvinneet vuoden 1873 lamasta. Olosuhteiden parantuessa ammattiyhdistysaktiivit harkitsivat jälleen kansallisen järjestön perustamista. Indianan KOL liittyi Terre Hauten Amalgamated Labor Unionin kanssa 2. elokuuta 1881 järjestettyyn konferenssiin Terre Hautessa Indianassa. Koska paikalla oli vain muutama valtuutettu, he sopivat tapaavansa uudelleen Pittsburghissa, Pennsylvaniassa. Marraskuun 15.-18. päivänä 1881 perustettiin Yhdysvaltojen ja Kanadan järjestäytyneiden ammatti- ja työväenyhdistysten liitto (Federation of Organized Trades and Labor Unions of the United States and Canada, FOTLU) Pittsburghin keskustassa sijaitsevassa Turner Hallissa. (Nimen tarkoituksena oli nimenomaan sulkea pois poliittiset työväenjärjestöt, mutta sisällyttää siihen sekä ammattitaitoiset että ammattitaidottomat työntekijät). Perustamiskokoukseen osallistui yli 100 valtuutettua, jotka edustivat lähes puolta miljoonaa jäsentä. Mukana oli jäseniä monista kansallisista ja kansainvälisistä ammattiliitoista, muun muassa kirjapainotyöntekijöistä, rauta- ja terästyöläisistä, lasityöntekijöistä, rautavalimoista, sikarintekijöistä ja kirvesmiehistä. Edustettuina olivat myös 11 kaupungin työväen keskusneuvostot, 42 paikallisyhdistystä sekä 3 piirikokousta ja 46 paikalliskokousta KOL:sta, joka oli tuolloin maan suurin työväenjärjestö.

FOTLU:n perussääntö otettiin lähes kokonaan mallia brittiläisestä Trades Union Congressista, koska useimmat jäsenenä olleista käsityöläisammattiliitoista olivat olleet vahvasti brittiläisten vaikutuksessa. Perussäännön sanamuoto antoi FOTLU:n määräysvallan pikemminkin ammattitaitoisille työntekijöille kuin ammattitaidottomille työntekijöille. Gompers nimitettiin FOTLU:n puheenjohtajaksi yhdessä Lake Seaman’s Unionin Richard Powersin kanssa. FOTLU:n jäsenet olivat jyrkästi eri mieltä näistä kahdesta ehdokkaasta, joten liiton parhaaksi he jäivät syrjään. Puheenjohtajaksi tuli John Jarrett Amalgamated Association of Iron and Steel Workers -liitosta, ja Gompers ja Powers toimivat molemmat varapuheenjohtajina.

Seuraavien neljän vuoden aikana FOTLU:sta ja KOL:sta tuli kilpailijoita. Tänä aikana kehittyi myös työläisten levottomuuksien aalto, joka johtui (1) yleisesti turvattomista ja epäterveellisistä työoloista Yhdysvaltojen nopeasti kasvavilla teollisuudenaloilla, (2) työvoiman lisääntyvästä korvaamisesta koneilla ja (3) maahanmuuttajien kasvavasta määrästä, erityisesti Itä- ja Etelä-Euroopasta. Pelkästään vuonna 1884 sikarintekijät, laivanvarustajat, kaivostyöläiset, terästyöläiset, painajat, rautatieläiset ja tekstiilityöntekijät järjestivät lukuisia lakkoja. Ilman vahvojen ammattiliittojen tukea useimmat näistä lakoista eivät onnistuneet. Työntekijät huomasivat kuitenkin, että boikotit olivat tehokkaita aseita väärin kohtelevia työnantajia vastaan, ja he huomasivat, että KOL oli halukas auttamaan kaikentyyppisiä työntekijöitä rahoittamalla lakkoja, puuttumalla kiistoihin ja käymällä neuvotteluja työnantajien kanssa.

Vuoden sisällä syntymisestään FOTLU oli kutistunut vähäpätöiseksi työväenjärjestöksi. Vain 19 edustajaa osallistui sen toiseen, Clevelandissa marraskuussa 1882 kokoontuneeseen liittokokoukseen. Vahvin ammattiliitto, Amalgamated Association of Iron and Steel Workers, peruutti tukensa, ja vain muutama liitto, nimittäin International Cigar Makers’ Union, United Brotherhood of Carpenters and Joiners ja International Typographical Union, osoitti vakavaa tukea. Gompers oli yksi niistä harvoista, jotka pysyivät aktiivisina FOTLU:ssa. Yhä useammat käsityöläisammattiliitot alkoivat kuitenkin suosia vahvempaa KOL:ia ja etääntyä heikentyvästä FOTLU:sta.

Haymarketin välikohtaus

Alkaen vuodesta 1885 KOL:n ja ammattiliittojen väliset suhteet alkoivat muuttua huonompaan suuntaan. KOL laajeni nopeasti, ja monet käsityöläisammattiliitot tunsivat olevansa eksyksissä kasvavassa järjestössä. KOL:n taktiikka oli myös muuttumassa aggressiivisemmaksi, kun se saavutti enemmän menestystä lakoissa, boikoteissa ja työehtosopimusneuvotteluissa. Lopullinen välirikko käsityöläisammattiliittojen ja KOL:n välillä tapahtui vuonna 1886, kun FOTLU kutsui koolle yleislakon kahdeksantuntisen työpäivän puolesta. KOL:n johto vastusti kahdeksantuntista työpäivää (vaikka KOL:n jäsenet kannattivat sitä ja yleisö piti KOL:a sen kannattajana) ja yritti häiritä lakkoa. Toukokuun 1. päivään 1886 mennessä noin 350 000 työläistä oli lakossa, ja jotkut väkivaltaisimmista toimista tapahtuivat Chicagossa Haymarket-aukiolla 4. toukokuuta 1886 tapahtuneen pommiräjähdyksen muodossa. Noin 125 työläistä ja poliisia sai surmansa tai loukkaantui vakavasti. Vaikka lakon oli aloittanut heikko FOTLU, vahvan KOL:n katsottiin julkisesti tukevan kahdeksantuntista työpäivää; se sai eniten kielteistä julkisuutta ja julkista vihamielisyyttä. Koko työväenliike kärsi Haymarketin välikohtauksen seurauksena. Tästä seurannut julkinen paheksunta vaikutti lopulta osaltaan KOL:n hajoamiseen.

Haymarketin välikohtauksen jälkeen KOL:n toimintaa haittasivat edelleen sisäiset taistelut ja kamppailut työnantajien ja eri ammattiliittojen kanssa. Tilanne paheni, kun New Yorkin sikarinvalmistajien yhdistys ilmoitti palkkojen alentamisesta 1. tammikuuta 1886. Progressive Union No. 1 hylkäsi muutoksen, mutta Local 144 hyväksyi sen. Valmistajat määräsivät työsulun, johon osallistui 10 000 työntekijää. Progressiiviset sopivat lopulta valmistajien kanssa. Kun KOL kuitenkin kokoontui 4. lokakuuta 1886 Richmondissa, Virginiassa, se hyväksyi Progressive Cigar Makers’ Unionin ja erotti International Cigar Makers’ Unionin, jonka jäsen paikallinen 144 oli. Tämä tapahtuma ja sitä edeltäneet toimet auttoivat rakentamaan ammattiliittojen yhteistoiminnan tunnetta KOL:ia vastaan. Tämän seurauksena Sikarintekijöiden liitto valitsi Samuel Gompersin, Local 144:n johtajan, joka oli säännöllisesti vastustanut KOL:a, vastustamaan KOL:n toimia. FOTLU tuomitsi KOL:n yllyttämät teot ja määräsi usein liittojaan olemaan tukematta KOL:aa. Gompersin toimet johtivat siihen, että valtuuskunnat, jotka lopulta muodostivat AFL:n, kerääntyivät yhteen ja johtivat lopulta Gompersin nousuun sen johtajaksi.

AFL:n muodollinen alku

Ensimmäinen eri ammattiliittojen komitea ilmoitti 10. marraskuuta 1886, että 8. joulukuuta 1886 pidettäisiin Columbuksessa, Ohiossa, kokous, jonka tarkoituksena oli vetää ”yhtenäisyyden siteet paljon lähemmäksi kaikkien Amerikan ammattiliittojen välisiä yhteyksiä” ”amerikkalaisen liittovaltion tai kaikkien valtakunnallisten ja kansainvälisten ammattiliittojen yhteenliittymän” avulla. Tämän seurauksena sekä KOL:n että FOTLU:n eri jäsenliittojen että eräiden liittoon kuulumattomien ammattiliittojen edustajat tapasivat järjestääkseen kansallisen ammattiyhdistysliikkeen. Valtuutetut toivoivat, että uusi kansallinen järjestö olisi kestävämpi kuin mikään sen edeltäjistä. Kaikkiaan kokoontui 42 delegaattia 25 ammattijärjestöstä, jotka väittivät edustavansa yli 315 000 jäsentä. Myös itse FOTLU kokoontui samaan aikaan ja päätti sulautua vastaperustetun järjestön kanssa. Näin AFL syntyi vuonna 1886. Gompers valittiin yksimielisesti sen perustajapuheenjohtajaksi (palkka oli 1 000 dollaria vuodessa plus matkakulut). Valittuaan Gompersin puheenjohtajaksi valtuuskunta valitsi ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi P. F. Fitzpatrickin rautamuotinvalmistajista, toiseksi varapuheenjohtajaksi J. W. Smithin räätälityöläisistä, sihteeriksi P. J. McGuiren kirvesmiehistä ja rahastonhoitajaksi Gabriel Edmonstonin, niin ikään kirvesmiehistä. Tämä toimeenpaneva neuvosto olisi vastuussa uuden järjestön johtamisesta.

AFL:n jäsenmääräksi arvioitiin aluksi noin 140 000 työläistä, jotka oli ryhmitelty 25 kansalliseen liittoon. Sen perussääntö perustui moniin aikaisemman FOTLU:n piirteisiin, ja sen kolme päätavoitetta olivat lainkäyttöalueiden suojelu, palkansaajille suotuisan lainsäädännön edistäminen ja valitsijaryhmien avustaminen järjestäytymisessä. Se rahoitettiin aluksi puolen sentin kuukausittaisella asukaskohtaisella verolla ja peruskirjamaksuilla.

AFL aloitti toimintansa hajautettuna järjestönä, joka tunnusti jokaisen sen jäseninä olleen kansallisen käsityöläisliiton autonomian. Yksittäiset työntekijät eivät olleet AFL:n jäseniä, vaan ainoastaan siihen kuuluvan paikallisen tai kansallisen liiton jäseniä. AFL korosti ammattitaitoisten työntekijöiden järjestäytymistä käsityöläisliitoihin (jotka koostuivat yhdestä ammatista, kuten kirvesmiehet tai sähköasentajat), toisin kuin teollisuusliitot (joissa kaikki tietyn toimialan, kuten terästeollisuuden, työntekijät kuuluivat yhteen liittoon). AFL oli rakenteeltaan autonomisten liittojen löyhä liitto, jolla kullakin oli yksinoikeus toimia oman alansa työntekijöiden ja työnantajien kanssa. Kullakin autonomisella liitolla oli oma johtonsa, joka määräytyi sen omien erityisvaatimusten ja -tarpeiden mukaan. AFL:llä ei ollut muita valtuuksia kuin ne, jotka sen muodostaneet järjestöt olivat valtuuttaneet.

AFL huolehti ensisijaisesti ammattitaitoisten työntekijöiden järjestäytymisestä ja erityisten, saavutettavissa olevien tavoitteiden, kuten korkeampien palkkojen ja lyhyempien työaikojen, tavoittelusta. AFL luopui samaistumisesta mihinkään poliittiseen puolueeseen tai liikkeeseen ja omaksui sen sijaan politiikan, jossa se kehotti jäseniään tukemaan liittovaltion, osavaltioiden ja paikallisviranomaisten ehdokkaita julkisiin virkoihin, joiden katsottiin olevan työväenliikkeelle ystävällisiä puoluekantaan katsomatta, ja äänestämään vihamielisinä pidettyjä ehdokkaita vastaan. Gompersin mielestä AFL:n ensisijaisen taktiikan tulisi olla (1) olemassa olevien poliittisten puolueiden lobbaaminen, (2) ammattiyhdistysten julkisuuskuvan aktiivinen parantaminen ja (3) työehtosopimusneuvottelut ensisijaisena keinona saada etuja jäsenille. Gompers uskoi myös, että AFL:n tavoitteiden olisi tultava jäseniltä itseltään. Hän uskoi, että liiton tulisi tehdä yhteistyötä teollisuuden kanssa eikä taistella sitä vastaan, jotta liiton jäsenten taloudellinen tilanne paranisi. Hän uskoi, että kapitalismin parantuessa myös ammattiyhdistyksen jäsenten asema paranee. Hänellä oli konservatiiviset poliittiset näkemykset ja hän uskoi, että ammattiyhdistysaktiivien tulisi hyväksyä Amerikan kapitalistinen talousjärjestelmä.

Johtopäätökset

Vastoin ajatusta työväenpoliittisesta puolueesta AFL oli suhteellisen konservatiivinen poliittinen voima 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun työväenliikkeessä. Liitto auttoi kuitenkin varmistamaan korkeammat palkat, lyhyemmät työpäivät, työläiskorvaukset, lapsityövoiman vastaista lisälainsäädäntöä ja työvoiman vapauttamisen kilpailulainsäädännöstä. AFL:n vuosikokouksessa vuonna 1893 Gompers sanoi ylpeänä: ”On huomionarvoista, että kun kaikissa aikaisemmissa teollisuuskriiseissä ammattiliitot kirjaimellisesti niitettiin ja pyyhkäistiin pois olemassaolosta, niin nyt olemassa olevat liitot ovat osoittaneet paitsi vastustuskykyä myös vakautta ja pysyvyyttä.”

Keskeiset toimijat

Gompers, Samuel (1850-1924): Gompers oli yhdysvaltalainen työmarkkinajohtaja, joka American Federation of Laborin (AFL) puheenjohtajana uskoi työmarkkinaosapuolten väliseen yhteistyöhön keinona saada työelämän vaatimukset läpi, ja lakko oli vain viimeinen keino. Käytyään Lontoossa vain neljä vuotta peruskoulua Gompers pääsi oppisopimuskoulutukseen lontoolaisen sikarintekijän palvelukseen. Vuonna 1863 hän muutti perheineen New Yorkiin, jossa hänestä tuli aktiivinen jäsen Lower East Siden seurapiireissä, veljeskunnissa ja ammattiyhdistyksissä. Gompersista tuli sikarintekijöiden kansainvälisen liiton (Cigar Maker’s International Union) jäsen vuonna 1864, ja 10 vuotta myöhemmin hän auttoi perustamaan kansainvälisen liiton paikallisyhdistyksen (Local 144). Hän pysyi Local 144:n jäsenenä koko loppuelämänsä ajan, ja hänet valittiin sen puheenjohtajaksi vuonna 1874. Vuonna 1881 Gompers oli yksi Yhdysvaltojen ja Kanadan järjestäytyneiden ammatti- ja työväenyhdistysten liiton (Federation of Organized Trades and Labor Unions of the United States of America and Canada) tärkeimmistä perustajista ja ensimmäinen puheenjohtaja. Kun AFL perustettiin vuonna 1886, Gompers valittiin sen perustavaksi puheenjohtajaksi ja valittiin sen jälkeen uudelleen joka vuosi (paitsi vuonna 1895) kuolemaansa saakka.

Seuraavasti: Federation of Organized Trades and Labor Unions of the United States and Canada (FOTLU); General Trades’ Union; Haymarket Riot; Knights of Labor; National Labor Union; National Trades Union.

Bibliografia

Kirjat

Beard, Mary. A Short History of the American Labor Movement. New York: Greenwood Press, Publishers, 1968.

Dulles, Foster Rhea, and Melvyn Dubofsky, eds. Labor in America: A History. 5th ed. Arlington Heights, IL: Harlan Davidson, Inc., 1984.

Gompers, Samuel. Seventy Years of Life and Labor: An Autobiography. New York: Dutton, 1957.

Harvey, Rowland Hill. Samuel Gompers, Työväenjoukkojen mestari. Stanford, CA: Stanford University Press, ja Lontoo: Oxford University Press, 1953.

Kaufman, Stuart Bruce. Samuel Gompers and the Origins of the American Federation of Labor, 1848-1896. Westport, CT: Greenwood Press, 1973.

Livesay, Harold C. Samuel Gompers and Organized Labor in America. Boston: Little, Brown, 1978.

Lorwin, Lewis Levitzki. Amerikan työväenliitto: Policies and Prospects. Washington, DC: The Brookings Institution, 1933.

-William Arthur Atkins