Sydämeni lohduttaa hylättyä morsianta, joka pääsi tällä viikolla uutisiin, kun hänet jätettiin seisomaan hääpuvussaan hyväntahtoisten suosittelijoiden joukon eteen ja hänen täytyi selittää, että hänen tuleva elämänkumppaninsa oli valinnut merkityksettömyyden.
Sydämeni lohduttaa myös sulhasta. Saan kiittää siitä veljenpoikaani Neungia.
24-vuotiaan morsiamen pystytti 18-vuotias sulhanen. He olivat tavanneet huhtikuussa ja kuulemma rakastuneet kolmen lyhyen kuukauden aikana.
Mitä sitten tapahtui? Miehellä oli toinen tyttöystävä, mutta varsinainen ratkaiseva tekijä oli hänen kyvyttömyytensä maksaa 300 000 bahtin morsiushintaa.
Yllättääkö tämä ketään meistä? Keskimääräinen 18-vuotias thaimaalainen mies tässä maassa on onnekas, jos hänen pankkitilillään on 300 bahtia. Vain varakkaiden possupallotehtaiden omistajien 18-vuotiailla pojilla on varaa mihinkään suurempaan. Ja sitä paitsi, uskoiko hän tosissaan, että hänen ihanteellinen elämänkumppaninsa olisi 18-vuotias naistenmies, jonka hän oli tavannut 90 päivää aiemmin?
”Morsiamen hinta” on suora käännös thaimaasta, jossa se ei kuulosta aivan yhtä kylmältä ja kliiniseltä kuin englanniksi. Thaimaalainen sana on sin sot, joka kääntyy … no, morsiushinnaksi.
Se on maksu, joka miesten on suoritettava morsiamen perheelle oikeudesta naida heidän tyttärensä. Tutustuin siihen ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten, kun ystäväni Vichien halusi naimisiin silloisen tyttöystävänsä kanssa. Ennen kaikkea hänen piti löytää morsiushinta.
”Sinä ostat hänet?” Kysyin epäuskoisena.
”En. Tarjoan hänestä rahaa.”
”Eikö se ole sama asia? Kuinka paljon?”
”En tiedä… 50 000 bahtia.”
”Sinulla ei ole 50 000 bahtia”, aloitin, kun Vichien katsoi minua ja avasi suunsa, mutta katkaisin hänen suunsa.
”Älä edes kysy!”
”Se on vain laina.”
”Ei!”
”Voin maksaa takaisin heti hääseremonian jälkeen.”
”Miten?”
”Naiyanan äiti palauttaa sen meille heti. Me ojennamme rahat seremonian aikana kaikkien nähtäväksi ja sitten hän antaa ne meille takaisin.”
”Entä jos hän pitää ne?”
”Silloin hän on pihi.”
”Ja minä olen rahaton.”
Minulla oli niin paljon kysymyksiä. Voisinko tinkiä hinnasta? Tiedäthän, pudottaa kymmenen prosenttia morsiushinnasta, ja Vichien heittää mukaan viisi vuotta, jolloin hänellä ei ole lainkaan rakastajattaria tai alaikäisiä vaimoja…
Siitä kohtalokkaasta yöstä on kulunut melkein kaksi vuosikymmentä, ja kyllä, Naiyanan äiti palautti rahat muutama päivä häiden jälkeen. Mutta mikä kulttuurinen silmänavaus.
Vai niin, minulle on pienestä pitäen sanottu, että nainen maksaa häät, ei mies. Muistan äitini puhuneen ”glory boxeista”; matkalaukuista, joita naimattomat tytöt käyttivät kerätäkseen tavaraa avioelämää varten. Vaikka en koskaan nähnytkään sellaista laatikkoa, kuvittelin niiden olevan täynnä Wiltshiren teräväkärkisiä veitsiä, kellopohjallisia verryttelypukuja ja K-Tel-levyvalitsimia.
Vuosien mittaan olen oppinut ymmärtämään morsiushinnan roolin. Kuten niin moni muukin asia tässä maassa, se on pelkkää show’ta.
Katsokaa, kun thaimaalainen tähti tai joku korkean seurapiirin jälkikasvu menee naimisiin. Ainoa asia, johon voi luottaa (paitsi siihen, että pian sen jälkeen tulee avioero), on onnellisen parin eteen kasattu vuori käteistä ja kultaharkkoja. Joskus nämä morsiushinnat voivat nousta kymmeniin miljooniin.
Takaisin vuonna 2011 puhkesi iso juttu, kun liikenneministeriön pysyvä sihteeri ryöstettiin, kun hän osallistui tyttärensä häihin.
Varkaat veivät mukanaan jopa 200 miljoonaa bahtia … käteisenä. Pysyvällä sihteerillä oli uskottava tekosyy sille, että hänen käytävillään oli pienen afrikkalaisen maan käteisvarantoja vastaava summa. Hänen tyttärensä oli menossa naimisiin, muistatteko? Se käteinen oli morsiushinta, hän sanoi.
Miksi muuten, hän kysyi, miksi hänellä olisi niin valtava määrä käteistä rahaa pyörimässä Lad Phraon kartanonsa käytävillä? Kyllä, hänet pidätettiin pian sen jälkeen.
Siten pääsemme Neungiin.
Neung on vanhan thaimaalaisen ystäväni poika, joka kuoli, kun Neung oli vain 15-vuotias. Neung oli tuolloin Bangkokissa lukiossa opiskelemassa. Isän kuoleman myötä hän peri pienen durian- ja mangostaaniviljelmän Chanthaburissa.
Neung jatkoi opintojaan 12. luokalle asti. Ennen maatilalle paluuta hän oli löytänyt itselleen tyttöystävän, Nattin. Kerran kuussa hän tuli Samut Prakaniin muutamaksi päiväksi.
Neung on nyt 36-vuotias. On uskomatonta, että hän ajaa edelleen kerran kuussa pickupillaan viettääkseen aikaa Nattin kanssa tämän vanhempien luona.
Neung piipahtaa luonani joillakin käynneillä tavan vuoksi ja usein silloin, kun rahat ovat hieman vähissä ja lannoitteita on ostettavana. Kyllä, suosikkikirjeenvaihtajasi auttaa tällaisissa tilanteissa, ja näin hänellä on jatkuvasti saatavilla hänen suosikkihedelmäänsä, mangostaania – mitä tulee hänen ehdottomasti halveksimaansa hedelmään, Neung on jo vuosia tiennyt, ettei duriania saa tuoda lähellekään taloani.
Vain kuukausi sitten – kolme viikkoa ennen kuin hylätyn morsiamen juttu tuli julki – sain vihdoin riitaa Neungin kanssa.
”Milloin aiot mennä naimisiin Nattin kanssa”?” Kysyin.
”Mai roo”, hän vastasi.
”Miten niin et tiedä? Olette olleet yhdessä yli 20 vuotta!”
”Yung mai prom”, hän sanoi. En ole vielä valmis.”
”Mistä lähtien valmis oleminen on koskaan estänyt ihmisiä menemästä naimisiin.” Kysyin ikään kuin olisin aiheen asiantuntija. Mutta minulla oli kyllä asiaa. ”Haluatko mennä naimisiin Nattin kanssa?”
”Kor dai”, hän sanoi. Niin kai. Neungin kiinnittäminen mihinkään oli vähän sama kuin teltan kiinnittäminen hurrikaanissa. Oli selvää, että minun täytyisi ryhtyä positiivisiin toimiin, jos Neungin ja Nattin lapset näkisivät koskaan päivänvalon.
”Kuuntele nyt minua”, sanoin. ”Menet naimisiin täällä kotona, jotta säästät rahaa.”
”Entä morsiushinta?” hän kysyi.
Yritin peittää hämmästykseni. ”Morsiamen hinnasta?” Kysyin. ”Olet seurustellut Nattin kanssa 21 vuotta. Et kai tarvitse morsiushintaa? Oletko kysynyt hänen vanhemmiltaan?”
”En”, Neung sanoi.”
Arvelin, että Nattin vanhemmat pyytäisivät korkeintaan 50 000 bahtia, joka palautettaisiin. Uskomatonta kyllä Neung, joka ei koskaan sitoutunut mihinkään – Natt mukaan lukien – suostui puhumaan Nattin vanhempien kanssa seuraavana päivänä.
Kaksi päivää myöhemmin huonoja uutisia.
”Puhuin Nattin vanhempien kanssa”, Neung sanoi. ”He haluavat 300 000 bahtia … jota he eivät palauta.”
He haluavat … mitä?
”He ovat tyytyväisiä ajatukseen, että menemme naimisiin. He sanoivat, että heidän naapurinsa alkoivat jo ihmetellä, milloin aiomme solmia solmun.”
”Ja se ihmetys ei lopu ihan pian, jos he jatkavat tuollaista mittapuuta. Mitä ihmettä he oikein ajattelevat? Oletko tinkinyt niistä? Ja mikseivät ne maksa sitä takaisin?”
Ehdotin, että selitän Nattin vanhemmille, että heidän pyyntönsä ei koskaan helpottaisi häitä. Sen sijaan se saattaisi helpottaa Neungin siirtymistä eteenpäin ja toisen tytön löytämistä, jonka vanhemmat eivät olisi aivan yhtä pihalla Samut Prakanin esikaupunkien morsiushinnoista.
Sentähden kirjoitin tämän kolumnin alkuun, että sydämeni on myös tuon uutisen sulhasen puolella. Sääli, että on vain liian paljon yli-innokkaita morsiamia, laiskoja sulhasia ja ahneita appivanhempia, jotka takaavat pariskunnille ”onnellisen elämän” skenaarion.
Neung ja Natt näkevät toisiaan edelleen kerran kuussa; uskallan väittää, että he jatkavat kuukausittaisia seurustelujaan ikuisesti, tai sitten kun Nattin vanhemmat kuolevat, riippuen siitä, kumpi tulee ensin.
Tämän uutisoidun parin kohdalla – asiat eivät tule rauhoittumaan niin helposti, sillä varsinainen ongelma ei ole morsiushinnan puute. Se on molemminpuolinen terveen järjen puute.
