Kunnianhimoinen asialistaEdit
Vuoden 1825 vuotuisessa viestissään kongressille Adams esitteli kattavan ja kunnianhimoisen asialistan. Hän vaati suuria investointeja sisäisiin parannuksiin sekä kansallisen yliopiston, meriakatemian ja kansallisen tähtitieteellisen observatorion perustamista. Adams totesi valtionkassan terveen tilan ja mahdollisuuden saada lisää tuloja maanmyynnin kautta ja kannatti useiden eri rakennus- tai suunnitteluvaiheessa olevien hankkeiden loppuunsaattamista, mukaan lukien tie Washingtonista New Orleansiin. Hän ehdotti myös sisäasiainministeriön perustamista uudeksi kabinettitason osastoksi, joka johtaisi näitä sisäisiä parannuksia. Adams toivoi rahoittavansa nämä toimenpiteet ensisijaisesti länsimaiden maanmyynnillä eikä niinkään veronkorotuksilla tai julkisella velalla. Adamsin ja Clayn sisäpoliittinen ohjelma, joka tuli tunnetuksi Amerikan järjestelmänä, oli suunniteltu yhdistämään erilaiset alueelliset intressit kukoistavan kansantalouden edistämiseksi.
Adamsin ohjelmat kohtasivat vastustusta eri tahoilta. Monet olivat eri mieltä hänen perustuslain laajasta tulkinnastaan ja pitivät parempana, että valta keskitettäisiin osavaltioiden hallituksille kuin liittovaltion hallitukselle. Toiset eivät pitäneet minkään hallinnon tason puuttumisesta asiaan ja vastustivat keskitettyä suunnittelua. Jotkut etelässä pelkäsivät, että Adams oli salaa abolitionisti ja että hän pyrki alistamaan osavaltiot liittohallituksen alaisuuteen.
Clay varoitti presidenttiä siitä, että monilla hänen ehdotuksillaan oli vain vähän mahdollisuuksia tulla hyväksytyiksi 19. kongressissa, mutta Adams huomautti, että hänen asialistansa saattaisi tulla hyväksytyksi jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Kuten Clay ennusti, suurin osa presidentin ehdotuksista kaatui kongressissa. Adamsin ajatukset kansallisesta yliopistosta, kansallisesta observatoriosta ja yhtenäisen paino- ja mittajärjestelmän perustamisesta eivät koskaan saaneet kongressin ääniä. Hänen ehdotuksensa laivastoakatemian perustamisesta sai senaatin hyväksynnän, mutta hävisi edustajainhuoneessa äänin 86-78. Laivasto-akatemian vastustajat vastustivat sen kustannuksia ja pelkäsivät, että tällaisen laitoksen perustaminen ”johtaisi rappeutumiseen ja yleisen moraalin turmeltumiseen”. Myös Adamsin ehdotus kansallisen konkurssilain säätämisestä hylättiin. Laivastoministeri Southard ehdotti Yhdysvaltojen itärannikon kansallista kartoitusta, mutta kongressi kieltäytyi hyväksymästä hanketta ja hyväksyi vain pienemmät kartoitukset Etelä-Carolinassa ja Marylandissa. Hallinto yritti myös käynnistää laivastoretken Tyynen valtameren tutkimiseksi, mutta kongressi esti tämänkin.
Sisäiset parannuksetEdit
Toisin kuin muut sisäpoliittisen ohjelmansa kohdat, Adams sai kongressin hyväksynnän useille kunnianhimoisille infrastruktuurihankkeille. Vuosien 1824 ja 1828 välisenä aikana Yhdysvaltain armeijan insinöörijoukot tekivät tutkimuksia lukuisista mahdollisista teistä, kanavista, rautateistä ja jokiliikenteen parannuksista. Adams johti kansallistien suuria korjauksia ja lisärakentamista, ja pian virkakautensa päättymisen jälkeen kansallistie ulottui Marylandin Cumberlandista Ohion Zanesvilleen. Adamsin hallintokaudella aloitettiin myös Chesapeaken ja Ohion kanavan rakentaminen, Chesapeaken ja Delawaren kanavan sekä Louisvillen ja Portlandin kanavan rakentaminen Ohion putousten ympärille, Suurten järvien yhdistäminen Ohion jokiverkostoon Ohiossa ja Indianassa sekä Dismal Swamp -kanavan laajentaminen ja uudelleenrakentaminen Pohjois-Carolinassa. Lisäksi Adamsin presidenttikaudella rakennettiin Yhdysvaltojen ensimmäinen matkustajarautatie, Baltimore and Ohio Railroad. Vaikka monet näistä hankkeista olivat yksityisten toimijoiden toteuttamia, hallitus antoi rahaa tai maata monien hankkeiden toteuttamiseen. Adamsin hallinnon toteuttamat hankkeet Ohiossa ja sen ympäristössä osoittautuivat erityisen tärkeiksi, sillä nämä hankkeet mahdollistivat nopean kehityksen Pittsburghissa, Cincinnatissa, Clevelandissa ja Louisvillessä.
Poliittisten puolueiden muodostaminenEdit
Heti vuoden 1825 kontingenssivaalien jälkeen Jackson oli Adamsille armollinen. Adams toivoi jatkavansa Monroen tavoitetta puolueellisuuden lopettamisesta, ja hänen kabinettiinsa kuului henkilöitä, joilla oli erilaisia ideologisia ja alueellisia taustoja. Siitä huolimatta Adamsin Clay-nimitys suututti Jacksonin, joka sai tulvan kirjeitä, joissa häntä rohkaistiin asettumaan ehdolle, ja vuonna 1825 Jackson hyväksyi Tennesseen lainsäätäjän ehdokkuuden presidentiksi seuraavissa vaaleissa. Clayn nimitystä vastustivat myös Crawfordin ja Calhounin kannattajat. Vaikka Calhoun oli ollut läheinen Adamsin kanssa Monroen presidenttikaudella, hän oli poliittisesti vieraantunut presidentistä Clayn nimittämisen vuoksi, mikä teki Claystä Adamsin luonnollisen perillisen. Denmark Veseyn epäonnistunut orjakapina vuonna 1822 vaikutti myös osaltaan siihen, että Calhounin politiikka muuttui, ja hänestä tulisi 1820-luvulla yhä kiihkeämpi osavaltioiden oikeuksien opin kannattaja.
Adamsin kunnianhimoinen joulukuun 1825 vuotuinen viesti kongressille kiihdytti oppositiota, ja tärkeät vaikuttajat, kuten Kentuckyn Francis Preston Blair ja Missourin Thomas Hart Benton, irtisanoutuivat Adamsin hallinnosta. Yhdysvaltain 19. kongressin ensimmäisen istuntokauden loppuun mennessä oli syntynyt Adamsin vastainen kongressikoalitio, joka koostui jacksonilaisista (Bentonin ja Hugh Lawson Whiten johdolla), crawfordilaisista (Martin Van Burenin ja Nathaniel Maconin johdolla) ja calhounilaisista (Robert Y. Haynen ja George McDuffien johdolla). Clayn lisäksi Adamsilla ei ollut vahvoja kannattajia pohjoisen ulkopuolella, ja Edward Everett, John Taylor ja Daniel Webster olivat hänen vahvimmat puolestapuhujansa kongressissa. Adamsin kannattajat alkoivat kutsua itseään kansallisiksi republikaaneiksi, kun taas Jacksonin kannattajat alkoivat kutsua itseään demokraateiksi. Lehdistössä heitä kuvailtiin usein ”Adamsin miehiksi” ja ”Jacksonin miehiksi.”
Vuoden 1826 vaaleissa Adamsin vastustajat saivat paikkoja eri puolilla maata, kun Adamsin liittolaiset eivät kyenneet koordinoimaan toimia keskenään. Näiden vaalien jälkeen Van Buren tapasi Calhounin, ja molemmat sopivat heittävänsä tukensa Jacksonin taakse vuonna 1828, ja Van Buren toi mukanaan monia Crawfordin kannattajia. Calhoun toivoi saavansa Jacksonin seuraajan joko vuonna 1832 tai 1836. Van Burenin perimmäisenä tavoitteena oli puolestaan elvyttää Jeffersonin aikainen liitto etelän viljelijöiden ja pohjoisen ”tavallisten republikaanien” välillä, mikä puolestaan auttaisi luomaan uudelleen vanhan puoluejaon demokraattien ja republikaanien ja federalistien välille. Missourin kompromissista hiljattain käytyyn keskusteluun tukeutuen Van Buren pelkäsi, että epäonnistuminen kaksipuoluejärjestelmän luomisessa jättäisi maan jakautumaan pikemminkin lohkokohtaisiin kuin puoluekohtaisiin kysymyksiin.
Toisin kuin Van Buren, Adams piti kiinni toiveesta puoluepoliittisesta kansakunnasta, eikä hän suostunut käyttämään täysimääräisesti hyväkseen holhouksen valtaa oman puoluerakenteensa rakentamiseksi. Monet hänen nimityksistään oli suunniteltu pikemminkin kriitikoiden tyynnyttämiseksi kuin kannattajien palkitsemiseksi. Hän yritti kosiskella Rufus Kingin kaltaisia entisiä federalisteja, mutta federalistien sisäiset erimielisyydet sekä federalistien jatkuva epäsuosio demokraattis-tasavaltalaisten keskuudessa estivät Adamsia saamasta heidän täyttä tukeaan. Adams ei myöskään onnistunut saamaan vahvaa tukea aloittelevalta vapaamuurarien vastaiselta liikkeeltä tai vaikutusvaltaisen New Yorkin kuvernöörin DeWitt Clintonin kannattajilta. Uuden Englannin ulkopuolella monet hallinnon kannattajista määrittelivät itsensä enemmän Jacksonin vastustamisen kuin Adamsin tukemisen kautta.
Vaikka Jacksonilla oli laaja kannatus, ja monet olivat sitä mieltä, että vaalit oli epäoikeudenmukaisesti varastettu häneltä, häneltä puuttui ideologinen alusta, joka olisi yhdistänyt Adamsin vastustajat. Koska Jackson pelkäsi järkyttävänsä kannattajiensa herkkää tasapainoa, hän vältti ottamasta muita voimakkaita kannanottoja kuin vastustamalla Adamsin hallintoa. Kannattajat lännessä toivoivat, että Jackson panostaisi sisäisiin parannuksiin, ja pennsylvanialaiset toivoivat, että hän kannattaisi korkeaa tullia. Mutta samaan aikaan monet etelävaltiolaiset pitivät Jacksonia valopilkkuna, joka vastusti voimakasta liittovaltion hallitusta, jota he pelkäsivät lopulta käytettävän orjuutta vastaan. Vaikka Jackson ei esittänyt yksityiskohtaista poliittista ohjelmaa samaan tapaan kuin Adams, hänen liittoutumansa vastusti yhtenäisesti Adamsin luottamista hallituksen suunnitteluun. Jacksonilaisilla oli myös taipumus kannattaa intiaanien maiden avaamista valkoisille.
Vuoden 1828 tullitariffi Muokkaa
Adamsin liittolaiset menettivät kongressin vallan vuoden 1826 välivaalien jälkeen, ja Adamsia kannattava edustajainhuoneen puhemies John Taylor korvattiin Jacksonin kannattajalla Andrew Stevensonilla. Adams itse totesi, että Yhdysvalloissa ei ollut koskaan aiemmin nähty kongressia, joka oli tiukasti presidentin poliittisten vastustajien hallinnassa. Hallintonsa alkupuoliskolla Adams vältti ottamasta tiukkaa kantaa tullitariffeihin osittain siksi, että hän halusi välttää vieraannuttamasta liittolaisiaan etelässä ja Uudessa Englannissa. Vaikka Uuden-Englannin teollisuuden intressit kannattivat suojatulleja, alueen merenkulun intressit vastustivat niitä yleensä. Etelän asukkaat olivat puolestaan pitkälti luopuneet yrityksistä teollistua ja keskittyivät mieluummin puuvillan viljelyyn. Clayn kotiosavaltio Kentucky ja muut osat etelää kannattivat tulleja, mutta useimmat etelävaltiot kannattivat voimakkaasti alhaisia tulleja ja vapaakauppaa.
Jacksonilaisten tultua valtaan vuonna 1827 he laativat tullilain, joka oli suunniteltu vetoamaan läntisiin osavaltioihin ja samalla asettamaan korkeat tullimaksut Uuden-Englannin taloudelle tärkeille tuontitavaroille. Lakiehdotus hyväksyttiin edustajainhuoneessa äänin 105-94. Hallinnon liittolaiset äänestivät 61-35 lakiehdotuksen puolesta, kun taas jacksonilaisten mukava enemmistö äänesti sitä vastaan. On epäselvää, oliko lakiehdotuksen kongressin läpi ajaneen Van Burenin tarkoitus, että lakiehdotus menisi läpi, vai suunnitteli hän sen tarkoituksella siten, että hän toivoi Adamsin ja hänen liittolaistensa joutuvan vastustamaan sitä. Joka tapauksessa Adams allekirjoitti vuoden 1828 tullitariffin, joka tuli tunnetuksi nimellä ”kauhutariffi”. Adams tuomittiin etelässä, mutta pohjoisessa hän ei saanut juurikaan kiitosta tariffista. Korkeat tullimaksut johtivat lopulta 1830-luvun Nullifikaatiokriisiin.
IntiaanipolitiikkaEdit
Adams pyrki amerikanalkuperäiskansojen asteittaiseen assimilaatioon yhteisymmärryssopimusten kautta, mikä oli harvojen valkoisten jakama prioriteetti 1820-luvulla. Adams oli kuitenkin myös syvästi sitoutunut Yhdysvaltojen länsilaajentumiseen. Rajaseudun uudisasukkaat, jotka pyrkivät jatkuvasti siirtymään länteen, vaativat ekspansiivisempaa politiikkaa, jossa alkuperäisamerikkalaisten huolenaiheet jätettiin huomiotta. Toimikautensa alussa Adams keskeytti Indian Springsin sopimuksen saatuaan tietää, että Georgian kuvernööri George Troup oli pakottanut muscogee-heimon tekemään sopimuksen. Adams allekirjoitti tammikuussa 1826 Muskogeen kanssa uuden sopimuksen, jossa Muskogee sai jäädä, mutta luovutti suurimman osan maastaan Georgialle. Troup kieltäytyi hyväksymästä sopimuksen ehtoja ja valtuutti kaikki Georgian kansalaiset häätämään muscogeet. Georgian ja osavaltion hallituksen välinen välienselvittely vältettiin vasta, kun muscogee suostui kolmanteen sopimukseen. Vaikka monet pitivät Troupia kohtuuttomana liittovaltion hallituksen ja intiaanien suhteen, hallinnon tapauksen käsittely vieraannutti syvän etelän niitä, jotka kannattivat intiaanien välitöntä poistamista.