The Johns Hopkins University School of MedicineModification
Kun se perustettiin vuonna 1876, JHU oli ensimmäinen korkeakoulu Yhdysvalloissa, joka painotti jatkokoulutusta. Dekaani Daniel Coit Gilmanin johdolla mahdollisuus valmistua ja harjoitella tutkimuslähtöisessä ympäristössä johti uusiin lähestymistapoihin opetuksessa, sillä ”itseopiskelun” ja ”tekemällä oppimisen” periaatteet veivät opiskelijat luentosaleista laboratorioihin ja osastoille.
JHUSofM laskee varhaisiin saavutuksiinsa useita ensimmäisiä: se oli ensimmäinen suuri lääketieteellinen koulu Yhdysvalloissa, joka otti vastaan naisia; ensimmäinen, joka käytti lateksikäsineitä leikkauksissa; ensimmäinen, joka kehitti munuaisdialyysin ja sydän- ja keuhkoelvytyksen. Lähempänä nykypäivää JHU:ssa tehtiin kaksi edistyksellistä tutkimusta: entsyymirajoituksen löytäminen, joka synnytti geenitekniikkateollisuuden; ja luonnollisten aivojen huumaavien aineiden löytäminen, joka lisäsi kiinnostusta hermovälittäjäaineisiin ja niiden toimintaan.
Muihin saavutuksiin kuuluvat kolmen poliovirustyypin tunnistaminen ja ensimmäinen ”sinisen vauvan” operaatio, joka avasi oven nykyaikaiselle sydänkirurgialle. JHUSofM oli myös monien lääketieteen erikoisalojen, kuten neurokirurgian, urologian, endokrinologian ja lastentautien, synnyinpaikka.
Lajinsa malliEdit
”Toivokaamme, että ennen kuin viimeisetkin hiekat ovat valuneet yhdeksännentoista vuosisadan vuosien jalkojen alta, siitä on tullut lajinsa malli, ja että satavuotisjuhlavuotispäivänään se on sairaala, joka yhä vielä vertautuu suotuisasti paitsi rakenteeltaan ja järjestelyiltään myös saavutetuilta tuloksiltaan mihin tahansa muuhun samankaltaiseen laitokseen, joka on käytössä.”
(John Shaw Billingsin puhe Johns Hopkinsin sairaalan avajaisissa (toukokuu 1889))
Johns Hopkinsin testamentti mahdollisti, käytännön tasolla, useita innovaatioita sisällä orastava School of Medicine JHU; kuitenkin, Johns Hopkins’ panos ei ollut pelkästään taloudellinen, koska se varmisti perusfilosofian kaikkien lääketieteellisten laitosten JH. Tässä mielessä ratkaisevaa oli valinta rahoittaa sekä sairaala että lääketieteellinen tiedekunta ja yhtenäistää niiden hallintorakenne. Lääketieteellisen tiedekunnan perustamiskomitea, joka perustettiin vuonna 1883, noudatti tätä älyllisen huippuosaamisen vaatimusta siten, että tiedekunnan jäseneksi pääsi osoittamalla kielitaidon (ranska ja saksa) sekä fysiikan, kemian, biologian, fysiologian ja histologian tuntemuksen. Kurssin aiheiden tarkoituksena oli kannustaa tutkimukseen, ja fysiologian, patologisen anatomian, histologian, farmakologian ja kansanterveyden opiskelua syvennettiin työpajoissa. Opetussuunnitelma koostui uudesta ohjelmasta, jossa kiinnitettiin huomiota ”prekliinisiin tieteisiin” ja kannustettiin opiskelijoita kokeilemaan taitojaan sairaalan osastoilla. Johns Hopkinsin oma järjestely, jonka mukaan sairaalan tulisi olla osa JHUSofM:ää, osoittautui oivaltavaksi ajatukseksi ja varmisti yhteistyön sairaalan ja lääketieteellisen tiedekunnan ja siten lääketieteen harjoittamisen ja opiskelun välillä.
”Oli tarkoitus luoda tälle maalle uudenlainen lääketieteellinen tiedekunta, jossa sekä opettajan että opiskelijan tulisi olla taistelulinjassa.”. Tämä on ensimmäisen neljännesvuosisatamme opetus numero yksi, jonka perusteella me joko nousemme tai putoamme. Toinen oppitunti oli sen osoittaminen, että lääketieteen opiskelijalla on paikkansa sairaalassa yhtä lailla kuin anatomisessa laboratoriossa, ja että yliopiston akateeminen vapaus on siirrettävä sairaalaan, jotta hän voisi menestyksekkäästi yhdistää koulutuksessaan käytännön ja tieteen, jotta yliopiston akateeminen vapaus voitaisiin siirtää sairaalaan.”
(William Osler ”Looking Back: Communication from Osler at the twenty-fifth anniversary of the Johns Hopkins Hospital, 1889-1914”)
Tekemällä oppiminen e Curriculum studiorumModifica
”Tärkeä osa modernin ajan korkeakoulutusta on opettaminen siinä, miten tietämystä kasvatetaan; ja paras tapa opettaa tätä, niin kuin myös monien muidenkin asioiden opettamista, on tekemällä sitä, ja laittamalla oppilaat tekemään sitä.”
”
(John Shaw Billings teoksessa ”The National Board of Health”, Plumber and Sanitary Engineer)
La frase ”learning by doing” si associa a John Dewey e agli esponenti della ”progressive education”. Pragmaattisen ja edistyksellisen näkökulman mukaan koulu pyrittiin tuomaan reaalimaailmaan: tämä tarkoitti sitä, että oppilas ei vain vastaanottanut tietoa passiivisesti, ja koulutus vaikutti sopivimmalta ratkaisulta teollisen vallankumouksen yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Kahtena ensimmäisenä vuonna JHUSofM:ssä opiskeltiin laboratoriotieteitä: ensimmäisenä vuonna anatomiaa, fysiologiaa ja fysiologista kemiaa, toisena anatomiaa, farmakologiaa, patologiaa ja bakteriologiaa. Innovatiivisessa opetussuunnitelmassa opiskelijat tutustuivat kliiniseen lääketieteeseen toisen vuoden loppupuolella, ja kahtena viimeisenä vuonna lääkärin vastaanotolle ja osastoille annettiin sama asema kuin laboratorioille ensimmäisenä ja toisena vuonna. Kolmannen ja neljännen vuoden opiskelijat osallistuivat myös kliinisiin laboratorioihin, joissa heitä opetettiin soveltamaan mikroskooppia ja kemiaa tautien diagnosointiin ja kliiniseen tutkimukseen.
Suurin ryhmäopetustapahtuma oli lauantaiaamuisin amfiteatterissa, jossa kaikki kolmannen ja neljännen vuoden opiskelijat, koko henkilökunta, sairaalalääkärit ja kaupunkilääkärit koottiin yhteen; klinikkahenkilökuntaa pyydettiin kertomaan kuulijakunnalle muistin varassa potilashistorian painopisteet lyhyesti. Pedagoginen tekniikka oli yksinkertainen, mutta tärkeä: opiskelijan oli tunnettava kaikki potilaan sairauden näkökohdat, jotta hän voisi antaa lääkärille lyhyen, hyvin järjestetyn yhteenvedon, jotta oikea diagnoosi ja hoito voitaisiin tunnistaa.
Vuonna 1921 perustettiin opetussuunnitelmakomitea, jonka johdossa oli lastenlääketieteen johtaja John Howland.
”Laboratoriossa oppilas oppii tarkan havainnoinnin ja kokeilun perustavanlaatuisen merkityksen, täällä hän huomaa, että vain se tieto on elävää ja säilyy hänellä, joka tulee suorasta kosketuksesta tutkimuskohteeseen eikä siitä, että hänelle kerrotaan siitä, että hän lukee siitä tai että hän vain ajattelee sitä, ja täällä hän tutustuu menetelmiin ja välineisiin, jotka ovat välttämättömiä diagnoosin tekemiselle ja näin ollen myös sairauden älykkäälle hoidolle.”
(William Henry Welch teoksessa ”The Material Needs of Medical Education”)
Aivot karkaavat JHUSofM:stä
Tutkimukseen soveltuvien naisten ja miesten vienti oli uuden JHUSofM:n keihäänkärki. Sen sijaan, että säilyttää oman valmistuneet, John Shaw Billings ja hänen kollegansa pyrkivät viemään innovaatiot kehitetty JHU muihin lääketieteellisiin kouluihin ympäri maata. Tämä johti aikanaan siihen, että JHUSofM:n ainutlaatuisuus katosi. Tämä avoimuuden asenne vertautuu erityisesti Amerikan aiempaan akateemiseen provinssikeskeisyyteen: opettajat valittiin saman yliopiston sisältä, ja professoreiden saaminen muista yhteisöistä oli vaikeaa tai epätavallista.
Pediatrisen kardiologian ja pediatrisen endokrinologian osastot havainnollistavat korkeasti erikoistuneiden lääkäreiden vientiprosessia JHUSofM:stä. Lastentautien johtaja Edwards A. Park asetti 29-vuotiaan Helen Taussigin uuden lastenklinikan johtoon vuonna 1930 ja määräsi hänet tutkimaan jokaista potilasta uudella kliinisellä laitteella, fluoroskoopilla; hänen tutkimustensa tulokset johtivat ”sinisen vauvan leikkaukseen”, joka tehtiin ensimmäisen kerran vuonna 1944.
JHUSofM ja ”yhteisö ”Muutos
Johns Hopkinsin vuonna 1873 luottamushenkilöille osoittamassa kirjeessä määrättiin, että hänen nimeään kantava sairaala ja lääketieteellinen koulu tarjoavat palveluja yhteisölle. Yhteisöllä Johns Hopkins tarkoitti sairaalan lisäksi Baltimoren kaupungin ja Marylandin osavaltion asukkaita. Erityisesti Winford Smittin vuonna 1921 ehdottama diagnostiikkaklinikka oli ensimmäinen ohjelma, joka suunniteltiin nimenomaan yhteisön hyödyksi. Se tarjosi edullista hoitoa ja tarjosi paikallisille lääkäreille nykyaikaisia diagnostisia välineitä ja hoitomuotoja. Vuodesta 1889 lähtien sairaala oli maksanut köyhimpien potilaiden hoidon kokonaisuudessaan, mutta kaupungin kasvaessa kustannuksista tuli kohtuuttomia, ja vuonna 1947 Baltimoren kaupungin terveysvirasto loi uuden sairaanhoidon ohjelman ja luovutti sen JHUSofM:lle.
Sisään 1964, JHU auttoi aloittamaan ja järjestämään Columbia Medical Plan, joka aloitti toimintansa vuonna 1969 ja ajan mittaan muodostivat uuden kokonaisuuden, Columbia Hospital and Clinic Foundation.
Vuoteen 1969 mennessä JH ja alueen musta yhteisö pääsivät vihdoin yhteisymmärrykseen terveydenhoitojärjestön ja terveyskeskuksen perustamisesta. Yhteisö oli tyytymätön nykyiseen kliiniseen sairaalaan (hoito, pitkät odotusajat, värimuuri), ja vuoden 1968 mielenosoitusten jälkeen yhteisön johtajat vaativat parempia terveyspalveluja. Yhtäältä suunnitelma tarjoaisi kaupungin tarpeisiin paremmin soveltuvan hoitojärjestelmän, mikä oli JH Medical Insitutionsin perinteinen tehtävä, ja toisaalta se kehittäisi realistisen mallin kaupungin terveydenhuollosta, johon voitaisiin kouluttaa lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilöstöä.
Naiset JHUSofMM:ssä Muokkaa
Sairaalan valmistuttua JHUSofM joutui odottamaan vielä neljä vuotta oviensa avaamista: Baltimore and Ohio Railroadin konkurssi, jonka omistus muodosti puolet Johns Hopkinsin lahjoituksista, vähensi yliopiston käytettävissä olevia varoja. M. Carey Thomasin ja Mary Garrettin johtaman Women’s Fund -komitean huomattava lahjoitus mahdollisti kuitenkin lääketieteellisen koulun avaamisen vuonna 1893. Tähän lahjoitukseen liittyi muitakin tärkeitä sopimusehtoja: naisia oli otettava sisään samoin ehdoin kuin miehiä, ja kaikilta lääketieteen opiskelijoilta vaadittiin kandidaatin tutkinto sekä ranskan ja saksan kielen taito.
Welch oli asettanut edellytykset muutamaa vuotta ennen lääketieteellisen tiedekunnan avaamista asiakirjassa Gilmanille ja muille luottamushenkilöille. Naisten rahaston komitea otti ne kuitenkin käyttöön takuuna sille, että hyvin koulutetut naiset välttyisivät tulevaisuudessa koulusta syrjäytymiseltä.
1860-luvulta lähtien erilaiset naisryhmät olivat yrittäneet varmistaa tyttöjen pääsyn lääketieteellisiin kouluihin, mutta JHUSofM oli ensimmäinen, joka hyväksyi tällaisen järjestelyn; tämä on yksi syy siihen, miksi päätös rahoituksen ja siihen liittyvien lausekkeiden hyväksymisestä herätti kiivasta keskustelua, jossa vastenmielisyys naisten hyväksymistä kohtaan heijasteli ajan ilmapiiriä.
Ensimmäisenä vuonna JHUSofM:ssä opiskeli kolme naista: Mabel S. Glover, Cornelia O. Church ja Mary S. Packard. Vuoteen 1900 mennessä neljätoista JHUSofM:n neljästäkymmenestä kolmesta valmistuneesta oli naisia, ja ilmoittautuminen lisääntyi toisen maailmansodan jälkeen: kun lääketieteellisestä henkilökunnasta oli pulaa, tytöt olivat tervetulleita Johns Hopkinsin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Sittemmin prosenttiosuus on jatkanut nousuaan seuraten periaatteessa kansallista suuntausta: Welch kirjoitti, että yhteiskouluttautuminen oli yksi tiedekunnan onnistumisista. Naiset JHUSofM:ssä olivat hyvin edustettuina vasta 1980-luvulla, jolloin perustettiin Women’s Medical Alumnae Association.
