Sarah Winchesterin hulluus on lyhyesti sanottuna valetta.
Myytti Sarah Winchesteristä alkaa vuonna 1895, yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Winchester oli ostanut vaatimattoman maalaistalon San Josesta. Vaikka legendan mukaan Winchester oli pakomatkalla aavearmeijaa, muuton syy oli perheellinen, ei yliluonnollinen. Miehensä William Wirt Winchesterin kuoltua tuberkuloosiin vuonna 1881 Sarah päätti lähteä itärannikolta perheensä luokse. Hänen lankonsa oli Mills Collegen johtaja, ja kaksi hänen siskoistaan asui jo Bayn alueella. Jotkut historioitsijat uskovat, että hän osti San Josen maalaistalon alun perin laajentumista silmällä pitäen – perheen varakkaimpana jäsenenä hänellä oli varaa rakentaa paikka, jossa he kaikki voisivat asua.
Miehensä kuoltua Sarahista, New Havenista, Connecticutista kotoisin olevasta älykkäästä nuoresta naisesta, tuli välittömästi yksi maailman varakkaimmista naisista. Hänen osuutensa Winchester Repeating Arms Companysta vastasi 20 miljoonan dollarin perintöä, 50 prosentin omistusosuutta yrityksestä ja 1 000 dollarin päivätuloja (yli 25 000 dollaria nykyrahassa). Rahoilla höystettynä ja täynnä arkkitehtonisia ideoita Winchester ryhtyi kunnostamaan uutta omaisuuttaan.
San Franciscossa toimivan Taber Photographic Companyn vuonna 1865 ottama käsin sävytetty ambrotyyppi Sarah Winchesteristä. Winchester oli noin 25-vuotias, kun tämä otettiin.
Taber Photographic Co./Public Domain
Alusta alkaen hänen oli vaikea sovittaa kunnianhimonsa tavanomaiseen arkkitehtuuriin. Hän erosi useiden arkkitehtien kanssa ennen kuin päätti ryhtyä laatimaan suunnitelmia itse. Koska hänellä ei ollut ammattikoulutusta, se ei aina sujunut ongelmitta.
”Jostain syystä joudun jatkuvasti tekemään mullistuksia”, Winchester kirjoitti kälylleen vuonna 1898. ”Esimerkiksi ylempi eteiseni, joka johtaa makuuasuntoon, pimeni niin odottamattomasti pienen lisäyksen takia, että kun useat ihmiset olivat menettäneet jalansijansa portaissa, päätin, että turvallisuus vaati toimenpiteitä.”
Kaukana spiritismiharjoituksesta Winchesterin labyrintti syntyi, koska hän teki virheitä – ja hänellä oli käytettävissä olevat tulot jatkaa niiden tekemistä. Hänen mainettaan ei auttanut se, että hän oli luonnostaan varautunut. Kun useimmat Bay Arean miljonäärit olivat seurapiireissä, osallistuivat gaaloihin ja lahjoittivat äänekkäästi hyväntekeväisyyteen, Winchester halusi mieluummin elää hiljaista elämää läheisen perheen kanssa, joka asui toisinaan hänen luonaan. Hänen oman äänensä puuttuessa paikalliset alkoivat juoruilla.
Vuoteen 1895 mennessä talo oli tarpeeksi suuri vetämään puoleensa yhteisön spekuloivat katseet. San Francisco Chronicle -lehden 24. helmikuuta 1895 ilmestyneessä numerossa julkaistiin artikkeli, joka lähes yksin loi pohjan Winchesterin mysteeritalon legendalle.
”Vasaran ääni ei koskaan hiljene”, siinä kerrottiin. ”… Syy siihen on rouva Winchesterin uskossa, että kun talo on kokonaan valmis, hän kuolee.”
Tänä päivänä niin kuuluisaa aavemaista motivaatiota ei koskaan mainita. Sen sijaan rouva Winchester on tiukasti huolissaan talosta kuolemattomuutensa lähteenä.
”Oliko hän keksinyt ikuisen nuoruuden salaisuuden ja elää niin kauan kuin rakennusmateriaali, sahat ja vasarat kestävät, vai onko hän tuomittu pettymään yhtä suuriin pettymyksiin kuin Ponce de Leon etsiessään elämän lähdettä, se on kysymys, jonka ratkaiseminen jää ajan varaan”, tarina päättyy.
Tarina oli niin suosittu, että sitä käsiteltiin sanomalehdissä eri puolilla osavaltiota. Mutta kertomus on parhaimmillaankin kyseenalainen. Ensinnäkin vasarat pysähtyivät – ja usein. Eräässä perheelleen lähettämässään kirjeessä Winchester kertoi keskeyttäneensä rakennustyöt kesäksi, koska oli liian kuuma työskennellä.
”Minusta tuli melko väsynyt ja uupunut, ja erotin kaikki työmiehet, jotta voisin levätä talven yli”, hän kirjoitti.
Colin Dickey, joka on kirjoittanut teoksen Ghostland: An American History in Haunted Places” (Amerikan historia kummituspaikoissa) -kirjan kirjoittaja arvelee, että Winchesterin ympärillä lisääntyneet huhut johtuivat taloudellisesta epävarmuudesta. Vuonna 1893 Amerikkaa koetteli vuosia kestänyt lama. Työttömyys nousi räjähdysmäisesti ja oli joissakin osavaltioissa yli 40 prosenttia. Sarah Winchesterissä Bay Area löysi täydellisen roiston: erakoitunut leskirouva, joka tuhlasi rahojaan turhaan kartanoon, kun ihmiset nääntyivät nälkään sen porttien ulkopuolella. Hänen talonsa, kirjoittaa Dickey, oli ”räikeä muistutus siitä, että varakkaat ja köyhät olivat vastakkain.”
Näkymä Winchesterin mysteeritaloon kartanon sisältä.
Marcio Jose Sanchez/AP
Tässä mielessä on mielenkiintoista huomata, että vuoden 1895 Chroniclen jutussa ei keskitytä niinkään nuoruuden lähde-aspektiin – sitä käsitellään vain muutamalla rivillä kahdessa sarakkeessa olevassa jutussa – vaan itse taloon. Suurin osa artikkelista kuvaa hienostuneita tiloja ja ylellistä sisustusta. Vuonna 1909 Chronicle-lehdessä ilmestyneessä Winchesteristä kertovassa artikkelissa ei myöskään mainita yliluonnollista, vaan hänen pyrkimystensä tuhlailevuus.
”Miljoonien yksinäinen perijätär on viimeisten seitsemän vuoden aikana saanut ainoan nautintonsa ohjata työmiesten ponnisteluja, jotka joutuvat rakentamaan yhtenä kuukautena sellaista, minkä he tuhoavat seuraavana”, jutussa lukee.
Jotkut nykyajan historioitsijat arvelevat eräänä syynä, miksi Winchester jatkoi rakentamista, olleen taloudellinen ilmapiiri. Jatkamalla rakentamista hän pystyi pitämään paikalliset työllistettynä. Epätavallisella tavallaan se oli ystävällisyyden teko.
”Hänellä oli sosiaalinen omatunto ja hän yritti antaa takaisin”, Winchester Mystery Housen historioitsija Janan Boehme kertoi Los Angeles Timesille vuonna 2017. ”Tämä talo itsessään oli hänen suurin sosiaalinen työnsä.”
Kymmenistä Kalifornian sanomalehtiarkistoista löytämistämme perijättärestä kertovista artikkeleista yhdessäkään hänen elinaikanaan kirjoitetussa artikkelissa ei mainita, että hän piileskeli epätoivoisesti aaveilta. Usein häntä kuvataan eksentrikkona, jolla oli liikaa rahaa. Toisissa tapauksissa häntä ylistetään hänen nerokkuudestaan. Vuonna 1905 San Francisco Call -lehti kirjoitti ylistävän artikkelin toisesta hänen kiinteistöhankkeestaan: keskiaikaisesta linnasta San Mateon piirikunnassa.
Talosta tulee ”feodaaliaikojen kauniiden paronien jäljitelmä”, Call julisti. Siitä tulisi ”yksi Kalifornian ainutlaatuisimmista kartanoista.”
Vaikka sitä ei lopulta koskaan rakennettu, Winchester suunnitteli linnaa, jossa olisi vallihauta ja nostosilta – uutuus, ei jälleen yksi pakopaikka vettä inhoavilta hengiltä.
Kun Sarah Winchester kuoli vuonna 1922, uutinen tuskin herätti huomiota. New Havenissa hänen kotikaupunkinsa lehti kirjoitti innoissaan yli miljoonan dollarin lahjoituksesta, jonka hän oli testamentannut paikalliselle sairaalalle. Bay Area -alueella vain hänen pieni ystäväpiirinsä suri häntä.
”Muutama päivä sitten hiljainen nainen poistui hiljaa elämästä jättäen jälkeensä miljoonien omaisuuden, joka oli tarkoitettu hyväntekeväisyyteen”, kirjoitti Mill Valley Record -lehden allekirjoittamaton pääkirjoitus. ”Hänellä ei ollut lapsia, joten hän antoi osakkeensa ja joukkovelkakirjansa, varallisuutensa missä muodossa tahansa, yleisölle, mahdollisimman edullisella tavalla… Tämä nainen oli rouva Winchester…
”Kuinka monia tuhansia elämiä siunataankaan rouva Winchesterin testamentilla, mutta sanomalehtiraportit hänen poismenostaan ja siihen liittyvistä olosuhteista olivat lyhyitä ja kaunistelemattomia.”
Winchesterin testamentissa suurin osa hänen omaisuudestaan annettiin hyväntekeväisyyteen, ja kaikki jäljelle jäänyt meni hänen veljentyttärelleen. Hänen monet kiinteistöomaisuutensa – hän asui viimeisinä vuosinaan eri, vaatimattomammassa kodissa – huutokaupattiin. Kuuluisa Winchesterin kartano päätyi John H. Brownille, huvipuistotyöntekijälle, joka suunnitteli vuoristoratoja.
Yksi hänen keksinnöistään, Kanadassa sijaitseva Backety-Back -vuoristorata, tappoi naisen, joka oli pudonnut autosta. Naisen kuoleman jälkeen Brownit muuttivat Kaliforniaan. Kun Winchesterien talo tuli vuokrattavaksi, Brown ja hänen vaimonsa Mayme tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat nopeasti leikitellä talon outoutta.
Vajaa kaksi vuotta Sarah Winchesterin kuoleman jälkeen sanomalehdet alkoivat yhtäkkiä kirjoittaa kartanon yliluonnollisista voimista.
”Istuntosali, joka on omistettu henkimaailmalle, johon rouva Winchester uskoi niin paljon, on upeasti sisustettu raskaalla, monivärisellä sametilla”, kirjoitti Healdsburg Tribune vuonna 1924. ”… Täällä on satoja vaatekoukkuja, joissa roikkuu monia pukuja. Sanotaan, että rouva Winchester uskoi voivansa pukea päälleen minkä tahansa näistä puvuista ja puhua niiden alueen hahmojen hengille, joita vaatteet edustavat.”
(Tässä on syytä huomata: Winchesterin pitämistä istunnoista talossa ei ole aikalaiskertomuksia, ja ”Ghostland” kirjoittaa, että ”istuntosali” oli itse asiassa puutarhurin yksityishuone.)
Myytti tarttui kuitenkin, ja koti umpikujineen ja tiukkoine mutkineen on helppo kuvitella kummitukseksi. Vaikka henget ovat hauskoja, aaveet peittävät alleen kiehtovan, luovan naisen todellisen elämän. Winchester oli ”niin tervejärkinen ja selväjärkinen nainen kuin olen koskaan tuntenut”, hänen asianajajansa Samuel Leib sanoi hänen kuolemansa jälkeen. ”Hänellä oli parempi käsitys liike- ja talousasioista kuin useimmilla miehillä.”
Legenda Sarah Winchesteristä, kirjoittaa Dickey Ghostlandissa, yhdistää ”levottomuutemme yksin elävistä, yhteiskunnasta vetäytyneistä naisista” ja ”aseen, joka voitti lännen, sekä väkivallan, jota valkoiset amerikkalaiset harjoittivat sivilisaation nimissä.”