Seuraava viesti on panokseni EDUSolidariteettiin, amerikkalaisten opettajien nettiroots-kampanjaan, joka käsittelee sitä, miksi me tuemme opettajien ammattiyhdistyksiä. Satoja vastaavia todistuksia julkaistaan tänään, ja niihin pääsee EDUSolidariteetin kotisivujen kautta.
Suuri amerikkalainen abolitionisti Frederick Douglass kiteytti kerran olennaisen totuuden pyrkimyksistämme tehdä maailmasta, jossa elämme ja opetamme, parempi paikka. ”Jos ei ole taistelua”, Douglass kirjoitti, ”ei ole edistystä. . . . Valta ei myönnä mitään ilman vaatimusta.”
Opettajien ammattiliitot tarjoavat kaltaisilleni opettajille äänen, jolla he voivat esittää vaatimuksia vallalle. Tämä on tarina ensimmäisistä opettajavuosistani, jolloin tarve esittää vaatimuksia vallalle sai minut osallistumaan opettajayhdistykseeni.
Kuten monet opettajat, en alun perin suunnitellut uraa K-12-opetuksen parissa. Tulin opettajaperheestä – molemmat vanhempani opettivat New Yorkin julkisissa kouluissa, ja neljä viidestä sisaruksestani on opettajia – mutta intohimoni olivat politiikka ja mielen elämä. Lähestyessäni kolmeakymppiä tein tohtorin tutkintoa poliittisesta filosofiasta Toronton yliopistossa. 1980-luvun alussa keskeytin väitöskirjan kirjoittamisen ja palasin New Yorkiin tekemään poliittista järjestötyötä demokraattisen vasemmiston piirissä sillä pian todistetusti väärällä oletuksella, että Reaganin hallinnon radikaalit ohjelmat synnyttäisivät massiivisen vastarintaliikkeen. Poliittiset toiveeni kariutuivat, ja minun oli löydettävä keino elättää itseni, kunnes saisin väitöskirjani valmiiksi, ja opettaminen tuntui luonnolliselta valinnalta. Syyskuussa 1984 menin töihin yhteiskuntaopin opettajaksi Brooklynin Crown Heightsin kaupunginosassa sijaitsevaan sisäkaupunkilukioon.
Suunnitelmani oli saada väitöskirjani valmiiksi ja löytää työpaikka poliittisen filosofian parissa yliopistotasolla. Mutta jossain tuon ensimmäisen opetusvuoden aikana, sen jälkeen kun olin päässyt yli järkytyksestä siitä, kuinka raskasta tämä työ oli ja kuinka paljon taitoa se vaati, aloin rakastua oppilaideni kouluttamiseen ja heistä huolehtimiseen. Tiesin, että työni oli mielekästä ja tärkeää, sillä se saattoi muuttaa paremmaksi sellaisten nuorten elämää, jotka yhteiskunta oli hylännyt, koska he olivat värillisiä nuoria, enimmäkseen köyhiä, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen hiljattain maahan muuttaneita. Työstin väitöskirjaani edelleen kesälomien aikana ja sain sen valmiiksi neljä vuotta myöhemmin, mutta siihen mennessä päätökset oli jo tehty. Lukiolaisten opettamisesta tuli elämäni kutsumus: Olin nyt niiden lasten opettaja, joista muut olivat luopuneet ennen kuin heillä oli edes tilaisuutta todistaa itseään.
Vuonna, jolloin aloitin opettamisen, New Yorkin kaupungin opetuslautakunta aloitti sen koulurakennuksen remontin, jossa työskentelin. He antoivat paikan vapaalle vallalle joukolle lentäviä rakennusliikkeitä. Rakennustyöläiset työskentelivät koko koulupäivän ajan, kun he eivät ”jutustelleet” naisoppilaita, ja häiritsivät luokkia varoittamatta poraamalla ja vasaroimalla. (Muistan vieläkin kahdeksannen jakson Amerikan historian tunnillani ensimmäisenä vuonna tapahtuneet ”kiusaamisjaksot”: kun valmistelin normaalia oppituntia, työmiehet päästivät vasarat irti luokkahuoneeni ikkunan ulkopuolella; kun valmistelin oppituntia, jonka oppilaat saattoivat tehdä hiljaa istuimillaan, kuului lintujen viserrys Brooklynin kasvitieteellisessä puutarhassa kadun toisella puolella). Koulu oli jatkuvasti täynnä pölyä ja tuolloin tuntematonta roskaa, ja joinakin päivinä se oli niin paksua, että ensimmäisen kerroksen käytävälle näki hädin tuskin. Henkilökunta ja oppilaat alkoivat kärsiä hengitysvaikeuksista sekä allergisista ja astmakohtauksista.
Toisen opetusvuoteni loppuun mennessä kaikki koulussa työskentelevät, rehtorista varastomieheen, olivat saaneet tarpeekseen. Koska minulla oli enemmän poliittista kokemusta ja organisointikykyä kuin muilla koulussa, päädyin johtamaan ponnisteluja ongelman saamiseksi hallintaan. Kun koulu ja sen luokkahuoneet olivat kolmannen opiskeluvuoteni alkamisen aattona täysin täynnä roskia, menimme White Lung Association -järjestön luo, joka oli perustettu asbestialtistuksesta kärsineille työntekijöille perustettua työterveys- ja työturvallisuusjärjestöä varten. Heidän avullaan otimme yhteyttä poliittisesti kytköksissä olevaan asianajotoimistoon (entinen kongressiedustaja Herman Badillo oli yksi johtavista osakkaista), ja muutamassa tunnissa saimme oikeuden määräyksen (pian eläkkeelle jäävältä tuomarilta, joka saattoi toimia oikein pelkäämättä kostoa) koulun sulkemisesta. Kun muut koulut avautuivat seuraavana aamuna ensimmäiseksi koulupäiväksi, meidän ovemme olivat kiinni.
Kun tuomioistuimen määräämät testit koulurakennuksesta tehtiin, tulokset olivat positiivisia, sillä pölyssä ja roskissa oli suuria määriä irtonaisia (tekninen termi on ”murenevia”) asbestikuituja, jotka olivat sellaisessa muodossa, että niitä saattoi helposti hengittää sisään ja niellä. Rakennusyritysten ja koulurakennusten osaston yhdistelmä oli toimittanut väärennettyjä testejä ja väittänyt, että katoissa ja seinissä, jotka olivat täynnä asbestia, ei ollut asbestia. Sen jälkeen kyseisillä alueilla tehtiin töitä ilman vaadittuja varotoimia ja menettelyjä. Annan vain yhden esimerkin siitä, mitä tämä merkitsi meille koulussa opettaville ja opiskeleville: kahvilan asbestipitoisen katon kokonainen osa oli poistettu, kun oppilaat ja opettajat istuivat siellä syömässä lounasta.
(Kaksi vuotta myöhemmin koko kaupungin laajuinen skandaali uutisoi, että liittovaltion Asbest Hazard Emergency Response Act -lain (laki liittovaltion toimista hätätilanteissa, joissa on otettava huomioon vaaralliset aineet) edellyttämiä testejä asbestin varalta oli väärennetty koko kaupungissa, ja useat koulurakennusten osaston virkailijat joutuivat lopulta vankeuteen väärennösten vuoksi. Valitettavasti ei ylin roisto, joka antoi alaistensa ottaa syyt niskoilleen. Muistan hänet hyvin, koska tuomioistuimen alkuperäisen määräyksen ja tuomioistuimen määräämien testien suorittamisen välisenä aikana hän toi ryhmän englantia taitamattomia talonmiehiä rakennukseen ilman mitään suojavarusteita ”pyyhkimään kuivaksi” kaiken asbestipölyn ja -romun. Tuomioistuimen määräys kädessäni soitin poliisit opetuslautakuntaan ja sain rakennuksen tyhjennettyä ja suljettua, samalla kun tämä virkamies kiukutteli, kiroili ja uhkaili minua. Harva hetki monien vuosien opetustyössäni ja ammattiyhdistystyössäni New Yorkin kouluissa on tuottanut minulle suurempaa tyydytystä.)
Kolmen kuukauden ajan, jota kutsuimme kieli poskessa ”diasporaksemme”, koulurakennuksemme suljettiin oikeuden määräyksellä täydellistä asbestinpoistosiivousta varten. Henkilökuntamme ja oppilaamme sijoitettiin väliaikaisesti muihin tiloihin ympäri kaupunkia. Marraskuussa palasimme nyt puhtaaseen ja turvalliseen koulurakennukseemme.
Paikallinen ammattiliittoni, United Federation of Teachers (UFT), ei ollut ennakoinut tätä kehitystä. Ei ole yllättävää, että se oli ollut siinä käsityksessä, että työterveyden ja -turvallisuuden ja asbestin kaltaiset kysymykset olivat kaivostyöläisten ja liukuhihnatehtaiden työntekijöiden huolenaiheita, eivät opettajien. Mutta kun koulumme ongelma toi asian esiin, liitto ymmärsi nopeasti, mistä oli kyse, ja ryhtyi toimiin. Randi Weingarten, joka oli tuolloin UFT:n neuvonantaja, neuvotteli opetuslautakunnan kanssa pöytäkirjan, joka koski koulumme korjaustöiden jatkamista ja loppuunsaattamista, ja lähti liikkeelle uudesta ajatuksesta, jonka mukaan työt olisi tehtävä silloin, kun oppitunnit eivät ole käynnissä; tästä pöytäkirjasta tuli perusta säännöstölle, joka sääntelee rakennustöitä missä tahansa koulussa tähän päivään asti. Ammattiliitto palkkasi kokeneita teollisuushygieenikkoja ja kehitti jokaiseen kaupunginosaan terveys- ja turvallisuuskomitean, jonka henkilökunta oli koulutettu reagoimaan välittömästi lukuisiin koulujen mahdollisiin terveysriskeihin. Liitto neuvotteli työehtosopimukseen terveys- ja turvallisuuskielet.
Oliko tämä ”parannuskeino”, joka lähetti meidät terveys- ja turvallisuusutopiaan? Ei suinkaan. Koska New Yorkin kaupungin opetusministeriö on New Yorkin kaupungin opetusministeriö – Yhdysvaltain toiseksi suurin byrokratia Pentagonin jälkeen – UFT:n terveys- ja turvallisuusohjelmalla ei ole koskaan pulaa työstä. Mutta nyt meillä on määräykset ja valvontajärjestelmä, jonka ansiosta UFT voi toimia nopeasti, kun koulussa havaitaan vaaratekijä, ja ratkaista ongelman nopeasti. Sekä New Yorkin julkisten koulujen henkilökunta että oppilaat ovat sen ansiosta paljon paremmassa asemassa.
Tästä kokemuksesta sain joitakin opetuksia, jotka määrittelevät käsitystäni siitä, mitä tarkoittaa olla opettajien ammattiyhdistysliikkeen jäsen.
Ensiksikin, etumme opettajina ovat erottamattomasti sidoksissa opettamiemme oppilaiden etuihin. On vaikea kuvitella, että tällainen rikollinen väärinkäytös tapahtuisi amerikkalaisessa koulussa, joka palvelee hyvin toimeentulevaa oppilaskuntaa. Koska me kaupunkilaisopettajat otamme tehtäväksi kouluttaa ja huolehtia niistä, joita yhteiskunta ei ole juurikaan arvostanut, joudumme osallisiksi joistakin heidän elämänsä olosuhteista. Asbestia koskeva tarina on vain yksi monista esimerkeistä, jotka voitaisiin mainita tässä yhteydessä: Kerron sen, koska se on minun tarinani ja niiden opettajien tarina, joiden kanssa olen työskennellyt.
Ajattelen tätä todellisuutta usein, kun luen, että yritystyyliset uudistajat julistavat, että me julkisten koulujen opettajat ja opettajien liitot välitämme vain itsestämme emmekä oppilaistamme. On helppo tehdä tällaisia yleviä moraalisia tuomioita turvalliselta etäisyydeltä mukavassa ympäristössä, kun ei ole seisonut sisäkaupungin luokkahuoneen edessä päivästä toiseen. Niiden opettajien näkökulmasta, jotka ovat uhranneet aikuisen ammattielämämme eniten apua tarvitsevien oppilaiden palvelemiseen, tällainen omahyväinen moralisointi kuulostaa kauhean ontolta. Kävelkää niin kuin me kävelemme, niin opettajat ovat ehkä valmiita kuuntelemaan puheitanne siitä, että asetatte lapset etusijalle.
Toiseksi, tämä kamppailu vahvisti minulle totuuden, jonka olin aina tiennyt. Jos aioin tehdä opettamisesta ja kaupunkikasvatuksesta elämäntyöni, oli olemassa raja sille, mitä yksi opettaja voisi tehdä yksin, erityisesti niinkin laajassa paikassa kuin New York City. Opettajien oli järjestäydyttävä niin oppilaiden kuin oman yhteiseksi parhaaksemme, ja minun oli oltava osa tätä järjestäytymistä. Tulevaisuutemme toiveet olivat yhteisessä toiminnassa. Kun tämä episodi oli takanani, asetuin ehdolle kouluni ammattiyhdistysosaston johtajaksi ja aloitin monivuotisen osallistumiseni UFT:hen, jossa toimin nyt johtajana.
Moraalinen visio paremmasta maailmasta on vähän arvokas, jos emme pysty toteuttamaan sitä käytännössä. Opettajat tuovat tällaisen moraalisen vision työhömme kouluttamiemme nuorten parissa, mutta hyvät aikomukset eivät riitä. Meillä on oltava keinot tehdä maailmasta, jossa oppilaamme oppivat, parempi paikka, askel kerrallaan. Opettajien järjestäytyminen ja opettajien ammattiyhdistysten tarjoama opettajien valta ovat keinoja tämän paremman maailman saavuttamiseksi. Kuten vanha mies sanoi: ”Valta ei myönnä mitään ilman vaatimusta.”